10.07.2021

Puheita lapsettomuudesta.

Eräänä iltana katselin läppäriltä Frendejä ja jaksoa jossa Monica ja Chandler saivat tietää ettei biologinen lapsi tule heidän tapauksessaan onnistumaan ja he päätyvät aloittamaan adoption.

Kysyin tuolloin mieheltäni. Onko hän kokenut surua lapsettomuudesta, mieheni kertoi että ennen meitä hän aina ajatteli ettei hän tule koskaan saamaan lapsia. Kun me tapasimme tuo ajatus muuttui. Hän kertoi että koviten se koski silloin kun se ei yrityksistä huolimatta onnistunut.

Kysyin miten hän ajatteli sen minuun vaikuttavan jolloin hän sanoi sen tuntuneen pahalta sillä hän tiesi kuinka paljon sitä halusin. Kerroin hänelle että en kaipaa sitä synnytyskokemusta, raskaana olemisen tunnetta ja vaivoja. Tai edes välttämättä sitä biologista tekijääkään. Kerroin hänelle että kaikkein eniten minuun koskee ja aiheuttaa surua kohdunpoisto.

Joka kerta kun käyn lääkärissä ja kuvataan jotain kysytään oletko raskaana no en ole. Arjessa on monia asioita jotka muistuttaa siitä kuinka vajaa olen naisena. Kohduton... Tyhjä... ja se sattuu kaikista eniten.

Tässä on se mitä kaikki ei ymmärrä. Monilla ihmisillä on näkymätön suru läsnä jokapäiväisessä elämässä. Voimme näyttää vahvoilta, terveiltä, onnellisilta. Mutta pinnan alla voi olla syviä haavoja. Siksi minusta on tärkeää sanoa se ääneen.

Jos tätä lukee joku jolla on näkymätön suru, lapsettomuus. Ihminen joka haluaa olla isä, äiti, vanhempi. Sinä et ole yksin tänään, et huomenna, et koskaan. Sinä olet täydellinen. Etkä yhtään vähempi arvoisempi. ❤

Lapsettomuuden tuskaa ei voi koskaan täysin ymmärtää sellainen joka ei ole sitä itse kokenut. Siksi mielestäni on tärkeää että lapsettomuudesta puhuttaisiin avoimesti. Vaikka asia on vaikea on paljon ihmisiä joita se koskettaa. 

19.07.2021

Taas se hetki kun istun sohvalla läppäri pöydällä leffan pyöriessä ja tuijotan puhelintani ja yritän keksiä miltä nyt taas kerran tuntuu tämä odotus.

Meillä oli miehen kanssa oikein ihana viikonloppu. Juttelimme monta tuntia keittiössä ilta yöstä, pelasimme laivan upotusta ja nautimme yhteisestä ajasta. Sanonkin sitä uudeksi aluksi. Tuntuu vihdoin pitkästä aikaa että molemmat ymmärtävät toisiaan.

Elämä menee miten menee tällä hetkellä sitä pyrkii nauttimaan yhteisestä ajasta, vapaudesta tehdä asioita vielä kaksin, tietenkään se ei ole helppoa aina. On suunniteltu keittiö remonttia kuin myös lattiaremonttia eteenpäin.

Kaverin kanssa jutellaan adoptiosta päivittäin melkeinpä. Meillä on odotusta takana yhtä paljon viikon erolla on rekisteröidytty Pelastakaa lapsiin odottajiksi. Molemmat odotellaan lapsia vielä kotiin. On mukavaa kun on sellainen tuki joka on itsekkin samassa tilanteessa kuin itse on. Puolin ja toisin on niitä romahduksia mutta aina tietää että puhelimen päässä on se toinen samassa tilanteessa joka aina tsemppaa kun ei itse näe sitä ulospääsyä.

Noin kuukausi vielä jäljellä että meidän jatkolupa hakemus käsitellään lautakunnassa. Onneksi aika menee nopeasti.

29.07.2021

Tänään oli todella kummallinen päivä kun mies saapui töistä kotiin klo 11.00 aamulla, se on todella harvinaista että tällästä tapahtuu. Itse heräsin siihen että mies tuli kotiin töistä tuolloin. Totesin etten jaksa nousta vielä ja löin pään takaisin tyynyyn kun mies lähti pihalle touhuamaan isänsä autoa kuntoon.

Kun mies tuli suihkuun tunnin päästä aloin heräillä ja makoilin sängyssä ja mies hieroi jalkojani ja tuijotti tuolilla lepäävää uutta makuuhuoneen valoa ja totesi että pitäisiköhän tuo tänään asentaa. No eiköhän se sitten tarttunut hommiin heti kun minä vielä koomailin sängyssä.

Koko päivä meni ihan oudosti kun yritin hahmottaa mikä päivä, mikä kellonaika 😅 klo 13.00 aikaan olin aivan pihalla ja sanoin että tuntuu kuin kello olisi jo 17-18

Nyt tuo ihanuus nukkuu vieressäni kun jammailen tässä kuulokkeet päässä ja kirjotan tätä päivitystä. Haluatko tietää mitä kuuntelen juuri nyt ?

Change My Heart Ummet Ozcan, Laurell

Viikonloppuna olisi tarkoitus tehdä uusi lattia makuuhuoneeseen. Adoptio ajatukset on nyt taas ollut tauolla jonkin verran toki olen ystävien kanssa puhunut fiiliksistä joita koin tuossa viime viikonloppuna. Mutta muuten en ole uhrannut aikaa adoption miettimiseen.

Mieltä on painanut tämän vuoden nopea tahti mennä eteenpäin, 5 odotus vuoden täyttyminen Tammikuussa ahdistaa mieltä, on tuntunut siltä että aika loppuu kesken ja emme koskaan saa lasta. On alkanut jopa jo ajatella sitä että jää kahden ikuisiksi ajoiksi.

Tuntuu että on jaksanut toivoa liikaa, yrittänyt olla se positiivinen kaikki nämä vuodet ihan turhaan. Tuntuu kuin kalteri ovi pysyisi ikuisesti kiinni vaikka kuinka kiltisti käyttäytyisit. Silti yritän pysyä positiivisena päivästä toiseen. Kyllä se meidänkin aika tulee. 

03.08.2021

No niin 10 päivää siihen kun lupamme vanhenee ja jatkolupaa käsitellään vasta viikon päästä siitä. Turhauttavaa. Olen alkanut jollain tasolla työstämään jo sitäkin ajatusta että jäämme kokonaan ilman lasta.

En sano että olisin koskaan valmis luopumaan ajatuksesta saada lapsia. Mutta jotenkin tässä vaiheessa odotusta kun on niin hiljaista Pelankin suunnalta on tullut sellainen olo että parempi alkaa tosiaan ehkä valmistautumaan jollain tasolla siihen että meidät on luotu kulkemaan vain kahdestaan.

Ajatus on todella raskas. Kipeäkin. Niin monta vuotta on toivottu ja yritetty saada lasta. Riittämättömyyden tunne on suurta toisinaan tässä prosessissa. Pitäisi olla jotain enemmän, jotain paremmin, pitäisi olla tietynlainen, pitäisi olla superihminen

Sen tiedostaminen että kuinka kauan on jo odottanut omaa lasta kotiin, kuinka 5 vuotta alkaa lähenemään loppuaan, ja kun on pistänyt kaiken toivon siihen että 5 vuotta tässä menee enintään, se tieto on musertavaa kun yhtenä päivänä herää ja ymmärtää ettei sekään riitä.

Riittääkö se koskaan ? Valehtelisin jos väittäisin ettei jatkoluvan käsittelypäivä hermostuta. Vieläkö näytämme paperilla hyviltä kuin 2 vuotta sitten. Jestas ! Tosiaan siitä on ihan kohta 2 vuotta kun sain puhelun päivällä sihteeriltä jossa hän kertoi luvasta. Sekin toisaalta tuntuu ettei siitä nyt niin kauaa ole mutta onhan siitä.

Tässä matkan varrella on tullut mietittyä monia asioita. Niin perhe ja kaveri suhteita. Muistan kun saimme luvan äitini kertoi kuinka hänen siskot olivat suurinpiirtein seonneet ja heti kyselleet mitä nyt tapahtuu. Mielestäni tämä oli huvittavaa. Samalla se sai miettimään sitä ketkä kuuluvat tulevan lapseni elämään. Lapsemme on meidän. Eikä mikään näyttelyesine.

Valehtelisin siinäkin jos sanoisin että kun lapsi tulee ryntäisin heti omien serkkujen ja lukuisten tätien luo häntä esittelemään. Ei todellakaan. Adoptiolapsi tarvitsee ympärilleen pysyviä ihmissuhteita eikä satunnaisia kulkijoita vain uteliaisuudesta kyselemään hänen taustoista.

Minun tehtävä on suojella lastani ja antaa hänelle se mitä hän tarvitsee. Ja tiedän että meille harvat mutta läheiset ihmiset antavat lapsellemme juuri sen mitä hän tarvitsee ja kunnioittaa meitä vanhempina ja meidän kasvatus tapaamme.

Valitettavasti sekin asia kertoo paljon kuka on ollut tukena tässä prosessin aikana ja kuka ei. Ja olen myös tehnyt sen päätöksen että ne jotka eivät ole meihin yhteyksissä eivätkä ole kysyneet adoptiosta mitään oli sukua tai ei, eivät tule myöskään tulevaisuudessa saamaan sitä mahdollisuutta olla osa lapsen elämää.

Olen löytänyt 3 aivan uskomatonta naista elämääni tämän prosessin kautta kaikki hyvin erillaisia mutta kaikki ovat olleet 1-3 vuotta elämässäni ja pysähtyneet kuuntelenaan juuri silloin kun on ollut vaikeaa. Ja siellä on meidän ja lapsemme tulevaisuus. Ne naiset haluan pitää omassa ja lapseni elämässä.

🧡Mikki 💙 Sininen enkeli ❤ Mymmeli

Ps. Peitenimet ⬆️

12.08.2021

12.08.2021 Päivä jota olen pelännyt viimeiset 2 vuotta. Päivä jolloin adoptio prosessimme ensimmäinen lupa menee umpeen. Silti tuntuu kuin se olisi ollut eilen kun itkin sen luvan saamista.

Kunpa osaisin kirjoittaa mitä päässäni liikkuu. Tässä yöllä taas mietin kuinka tuntuu kuin kaikki olisi ohitse, jos puhelu ei tule tänään kaikki tämä on ohi.

Pelottaa jos jostain syystä ei saataisi enää uutta lupaa, pelottaa jos sekin 2 vuotta kuluu loppuun ja on jälleen uusittava lupa. Kaikki pelottaa mitä kauemmin tässä ollaan kiinni.

Mitä jos me ollaan ne korttipakan jokerit jotka aina viskataan pois pelin alussa ? Entä jos meillä ei ole toivoa. Jos kaikki toivo on mennyt. Itken nykyään joka päivä. En varsinaisesti lapsettomuutta, olen vain koko ajan peloissani ja väsynyt.

Kukaan ei tiedä tulevaisuutta, kukaan ei tiedä kuinka meidän lopulta käy tämän prosessin parissa. 4 vuotta ja 7 kk. En tiedä mitä ajatella edes tuosta luvusta. Normaalisti se on kauan... Mutta adoptiossa mitä enemmän menee aikaa se alkaa tuntumaan siltä ettei vieläkään ole odottanut tarpeeksi kauan. Aina on joku jolla mennyt enemmän aikaa.

Tänään käyn vaikeita tunteita, selvisin tästä 2 vuodesta. Ehkä pitäisi olla siitä ylpeä ja kiitollinen. Tavallaan olenkin mutta, samalla tuntuu kuin ajalla ei olisi merkitystä ja tämä kierros hävittiin ja nyt on peli aloitettava alusta.

Puhuimme viime yönä miehen kanssa siitä kuinka molemmat olemme uupuneita odottamiseen. Molemmat haluaisi elää normaalia elämää lapsen kanssa jo perheenä.